Kansallisooppera: Karita Mattila ja Martin Katz 1.10.2006

Brava! Yleisökin aivan riehaantui, joskaan ei suomalaiskansallisen jäykkänä aivan esiintyjän tavoin spagaatteihin asti, mutta venytti jalkojaan toistuvaan "standing ovationiin" kuitenkin. Kosmopoliitti Erkki Toivasen myöhemmät kummastelut "SO":n yleistymisestä Suomessa hämmästyttivät, varsinkin kuultuna Savonlinnan Oopperajuhlien pitkäaikaiselta edustajalta. Juuri oopperaympäristöönhän se sopii, ja nyt ainakin oli erityisen perusteltu syy.

Karita Mattila loisti, antoi kaikkensa. Pianisti Martin Katz teki hyvin miellyttävän, myös omaäänisen vaikutelman (ylimääräisessä kuulimme häneltäkin vokaalisoolon).

Duparcin kohdalla oli pienen hakemisen jälkeen jo täysi poltto päällä, kohdakkain Mattilan mahtikapasiteetti olisi voinut jäädä pienemmällekin vaihteelle. Saariahon Quatre instants on, sikäli kuin ymmärrän, teoksena yleensäkin jalo, mutta ennen muuta erikoisen osuva tilausteos juuri Mattilan ominaispiirteille. Lavalle kiittämään saatu säveltäjä ei ulkoisesti voisi juuri kauempana teoksensa nimikkoesiintyjästä olla, mutta teoksessa hän on tavoittanut hämmästyttävän näköisyyden, siltä näyttää ainakin nyt kun esitys onnistui näin hyvin.

Rahmaninovin laulujen valikoimassa olisi ehkä voinut tarjota enemmänkin vaihtelua, yhtäkaikki Mattilan esittämänä ne näyttäytyvät varsin erilaisilta kuin slaavilaisilla laulajilla: ihanne äänen voimasta toteutuu, mutta puristeisuuden ja tummien varjonen tilalla on täydellinen "pohjoismainen tekniikka" ja äänenväri, jossa yötkin ovat vaaleita.

Dvorakin Mustalaislaulut ovat nykyisin hyvinkin tuttuja ainakin levytyksiä harrastaville, hienosti Mattila vertailusta vaikkapa von Otteriin selviää. Siinä missä jokin hiekkatien mutka isolla äänellä ehkä oikaistaan, vie heittäytyvä, äärirohkea eläytyminen voiton.

Ylimääräiset olivat varsinaisia yllätyksiä. Jottei jälkimmäiseen konserttiin menijöiden yllätystä pilattaisi (jos taiteilijat nyt samoihin ylimääräisiin päätyisivätkään) todettakoon vain, että jos Saariahon laulut venyttivät Lied-käsitettä omaan suuntaansa, veivät ylimääräiset kuviota vielä toisaalle illan keskiöstä olleesta taideromantiikasta.

(Dr. Blind 2.10.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Kansallisooppera: Tosca 29.8.2006

Esitys 29.8. oli hieno, mutta muistutti kaareltaan itse librettoa: ensimmäinen näytös jäykkä - alkuviileyttä - kolmas alusta loppuun tiheää ja hienoa.

Keskimmäinen näytös ei esityksessä yltänyt libreton mahdollistamaan hehkuun, ehkä siksi, että Kuzmenkon Cavaradossi esiintyi siinä niin vähän. Näytöksessä hieman yllättäen Uusitalon vankka ääni oheni orkesterin alle forteissa (en muista että esimerkiksi hänen Wotaniaan olisi vaivannut tämä) ja Mattilan äänen koko tehon ja värin koki toisessa näytöksessä lähinnä vain Vissi d'arten suvannossa.

Eniten ennakko-odotuksista poikkesi se, että kvartetti (aakkosissa) Franck, Kuzmenko, Mattila ja Uusitalo tuli esiin niin tasavahva. Ilta oli Mattilan, mutta ei yksinomaisesti

(Dr. Blind 30.8.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Kansallisooppera: Malmsténin aapinen 16.9.2006

Tämä oli paras lastenkonsertti, jossa olemme olleet! Juuri tällaisissa olisin jo lapsena halunnut käydä. Hienoa, että Salmisen ja Ahvon tasoiset tähdet jaksoivat antaa koko läsnäolonsa joka hetki.

Sinfonietta täytti musiikkikasvatuksellista tehtävääkin täysillä, soitinryhmien esittely olisi tosin ollut pedagogisesti tehokkaampi aikaisemmassa vaiheessa konserttia.

Kuoro ja nuorisosolistit mainioita. Koreografiaan ja mainioon rekvisiittaan oli panostettu (Jänöjussin mäenlasku olisi ollut ammattiteatteriltakin nappisuoritus), kirjanleikit ehkä menivät jo vähän huomiokyvyn yli.

Tällaista lisää! Tulevaisuutta varten voisi esittää ainoastaan sen toiveen, että käsiohjelman teosluettelo kirjoitettaisiin hämärässä paremmin erottuvalla väri- ja lay-out-yhdistelmällä. Ja aikuisyleisön kannalta olisi toki ollut täyttymys kuulla Salmiselta soolo ihan vain akustisesti ilman muille laulajille ymmärrettävästi tarpeellista sähkövahvistusta.

(Dr.Blind 16.9.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Kansallisooppera: Cosí fan tutte 31.10.2006

Esitys 31.10.2006 oli onnistunut kaikin puolin, harmillista, että yleisöä ei ollut vieläkin enemmän, hurja sää esti varmaankin herätekäynnit.

Produktio on raikas, lavastuksessa ja toteutuksessa kaikkea mukavaa (näkökulman siirto näytsten välillä, lasiseinä, ilotulitus jne), tosin jonkin verran mentiin jo ylikin (törmäilyt heilurioveen sen kehittely toistoissa - se mikä toimii Illallinen yhdelle -tyyppisessä minifarssissa tuntuu päälleliimatulta ja kiusalliselta tällaisessa suurteoksessa).

Esiintyjät olivat mainiosti osiinsa sopivia, miellyttvä todeta, että tämä piti paikkansa ulkonökä myöten. Åman ja Rusanen lauloivat odotetusti, molemmat luotettavasti ja jälkimmäinen monin paikoin herkullisestikin. Knihtilän laulu oli upeaa, harmillista vain ettei rooli tarjonnut hänelle tilaisuutta irrottaa parastaan. Christopher Strehl oli minulle uusi tuttavuus, hänen sinnäsä hyvän esityksensä osalta voi sanoa - päinvastoin kuin Knihtilästä - roolin vaatineet ääneltä vielkä hiukan enemmän. Hänestä on varmasti moneen muuhun tehtävään hienosti, mieli tekisi kuulla häntä laulamassa vaikkapa Purcellin kirkkomusiikkia siihen sopivassa akustiikassa! Väisäsen olemus ja äänenkäyttö sulautuivat rooliin niin, että erittely on vaikeaa, siinä oli luontaisen auktoriteetin maailmanmies, joka ei ehkä elä aivan parasta kauttaan, mutta hurmaa silti pakottomalla charmillaan.

Jos musiikki ei olisi Mozartin, kehuisimme sitä nerokkaaksi; Mozartin muulle tuotannolle se mielestäni kalpenee. Jos libretto olisi nykyooppera, valittaisimme väsyttävästä rakenteesta ja pedantissa, jo Tristan ja Isolde -luokkaa hipovasta yhden teeman puhkikäsittelystä (teema ei tosin näennäisestä samuudesta huolimatta taida tässä olla lainkaan sama kuin Wagnerin teoksessa - Tietysti Cosí on Wagneria varsin varhaisempi, todetaan nyt, jottei kenenkn tarvitsisi siit muistuttaa). Vatvominen ei edes johda kovin erikoiseen tulokseen, ei älyn eikä tunteen tasolla.

Kun teos nyt siis kuitenkin Mozartin ja da Ponten, se on tunnustettu mestariteos. Samalla se on ansa esittäjille - kun kokemus ei vaikutua, epäilee ilman muuta vikapääksi esitystä. Totuus silti on ja pysyy, ettei teoksessa ole kuin aavistuksia Figaron häiden tai Don Giovannin imusta, tai Taikahuilun magiikasta, onnistuttiinpa esillepanossa ja esiintymisessä miten hyvin tahansa. Tunnustan torkahtavani tietyissä kohdin jopa John Eliot Gardinerin johtaman DVD-tallenteen ääressä!

(Dr.Blind 4.11.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Kansallisooppera: Don Giovanni 5.10.2006

Esityksessä 5.10.2006 herrat loistivat. Laukka ja Forsberg olivat todella nautittavia, Korhonen jylisi hienosti ja Grönthalkin soi hienostuneesti. Riikka Hakolan lisäksi rouvilla oli vaisumpi ilta, asiallisesti kaikki silti lauloivat.

Rooliesiintyminen oli kauttaaltaan miellyttävää.

Elokuvatermein sanottuna produktiossa oli "high production values". Hieman tosin mietitytti komtuurin äänen ilmeisesti sähköinen vahvistus "näkymättömissä" kohtauksissa. Vaikkei Korhonen volyymiltaan ihan matti salminen olekaan (äänenväritykseltään tosin usein hämmästyttävän lähellä, erityisesti muistellen taannoista Valkyyrian I näytöksen loistavaa konserttiesitystä) olisi hänen äänensä varmasti kaikunut komeasti akustisesti peltiputkenkin läpi tms.

(Dr.Blind 6.10.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Kansallisooppera: Käärmeen hetki 10.10.2006

Käärmeen hetkessä on paljon kiitettävää: älykäs teksti, viitseliäs musiikki, tuhlaileva ylöspano ja hyviä roolisuorituksia. Teoksen vahvin hetki oli kohtaus Esplanadin puistossa, siinä osui ihanteellisesti fokus tekstillisesti (monen langan solmukohta), musiikillisesti (vahva ja ehjä orkesterin imu, paljon tilaa laulusolisteille) ja näyttämöllisesti (lumisade ja suuri kaasuliekki tyhjällä näyttämöllä olivat neronleimaus).

Valitettavasti teos ja sen esitys (10.10.2006) olivat kuitenkin kokonaisuutena ylityöstettyjä. Libretoksi teksti on liiankin täydellistä ristiinviittauksineen, normaalikäsityskyvyllä ei oopperayleisö pysty omaksumaan läheskään tarpeeksi (tämä tietysti korjautuisi uusintakierroksilla). Pintatasolla täytyy kiittää, että haavikkomaista moodia ei ole käytetty, vaan kielikuvat, ajatukset ja viittaukset ovat kirkkaita normaalikapasiteetillekin.

Musiikki kävi tasapaksuudessaan pian tylsäksi, harvoja erottuvia huippuhetkiä lukuunottamatta. Eräässä toisessa yleisönosaston kommentissa kiitettyjä kiinnostavia melodioita en valitettavasti ehtinyt omaksua, jotkin hienot piirteet toki tälläkin musikaalisuudellani huomasin: temaattisen yhteyden (hintana tietty harmaus), paronin ja eräiden muiden miesrepliikkien falsettilopukkeet ja värikkäästi orkestroidut purkaukset. Vaikea sanoa kumpi (sävellyus vai esitys) oli syy tai seuraus, mutta suurin osa vokaaliosuuksista tuntui olevan koko ajan sama vaihde päällä - Nisulan loistava ääni jaksoi pitää kiinnostuksen yllä, mutta Ruuttusen ja Korhosenkin sinänsä hienoja osuuksia alkoi vaivata tasapaksuus. Näyttämöllisesti Ruuttunen teki energisen, varsin alberichmaisen roolityön, valitettavasti karakterisointiin käytetyt ohennuslopukkeet eivät vain tänään toimineet odotetusti, mikä vei monesta kohdasta parhaan terän.

Lavasteet olivat hienoja, joukkokohtaukset samoin. Pikkumaisesti täytyy tosin ihmetellä lopun lavaste-Pariisin taivaalla ollutta zeppeliniä, joka jäi oudon tarkoituksettomaksi. Se kun ei sitten selittynytkään odottamallani pyroefektillä!

Orkesteri soitti värikkäästi ja täsmällisen oloisesti, erilaiset elementit (elokuvakohtauksen salonkiorkesteri ym.) pysyivät hyvin kasassa.

Teokseen ja esitykseen jäi paljon tyhjäkäyntiä, esimerkiksi sen rautanaulan saaminen sulaketauluun tuntui toiseksi viimeisessä kohtauksessa kestävän muutamankin ikuisuuden. Elokuvaamista, josta toinen yleisönosaston kirjoittaja mainitsi, pidin aluksi itsekin päälleliimattuna, mutta jälkeenpäin se tuntuu kyllä istuvan aika hienosti eri aihelmiin ("Jonas Löfin päiväkirjan" muuten tuntemattomaksi jäävä sisältö, Alicen suhde aikaan ja ikuisuuteen, von Schielen sähköleikit, salonkiorkesterin käyttö musiikin faasina ym).

Tekstissä kyseltiin pari kertaa, mistä tosi karva kasvaa. Hyvä kysymys myös teokselle itselleen, tuntui kuin teos olisi tekijöidensä kamelinkarvatakkien taskussa liian kauan pyörinyt pastilli, jossa kova ja terve sisus oli vähitellen peittynyt irtokarvoihin. Esplanadikohtaus voi hyvin jäädä elämään konserttiesityksiin, librettoa on varmasti antoisaa lukea rinnan Lars Huldénin novellin kanssa ja teemoista olisi mukava kuunnella hyvin muotoiltua orkesterisarjaa. Mutta tällaisena kokonaisuutena paketti ei niin kovasti kiinnosta. Kun Alice lopussa sanoi olevansa jo kotona, katsoja kadehti.

(Dr.Blind 11.10.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)

Unseen hook

Bongasin heinäkuussa äskettäin alkuperäislähteen sitaatille, joka on ollut mielessäni jo pitkään. Kuulin sen nuorena Evelyn Waugh'n Brideshead Revisited -kirjan (on saatavissa myös complete audio bookina Jeremy Ironsin lukemana, valitettavasti vain C-kasettiversiona) perusteella tehdyssä TV-sarjassa joskus 1980-luvun alussa. Kirjan/TV-sarjan kohtauksessa katolisen ylimystöperheen äiti lukee kyseisen kohdan ääneen osana after dinner -hetkeä olohuoneessa.

- - 'Did you catch this man?' asked the colonel, frowning.Father Brown looked him full in his frowning face. 'Yes', he said, 'I caught him, with an unseen hook and an invisible line which is long enough to let him wander to the ends of the world, and still to bring him back with a twitch upon the thread'.

Lähteeksi paljastui G.K. Chestertonin Father Brown -dekkarinovellissa "The Queer Feet", jossa se on sinänsä kelvollisen ja laadukkaan tekstin keskellä, aivan vain ohimennen lausuttuna, ilman mitään ennakkovaroitusta. Tilanteessa nimihenkilö kuvaa rikolliselta vastaanottamansa ripin:

Moni tämän tuntee, mutta sitä ei silti löydy useimmista sitaattikokoelmista, vaikka Chestertonilta jokaisessa kunnon kokoelmassa jokin sitaatti yleensä löytyykin. Hänestä miniesittelyksi voi kertoa, että C.S.Lewisin mukaan hänen oma kääntymyksensä kristityksi oli seurausta juuri Chestertonin lukemisesta.

MIKSI OIKEUS MUUTTUU?

(Perustuu mutatis mutandis vuonna 2001 kirjoittamaani määrämittaiseen lyhytpakinaan, joka julkaistu Inhouse-lehdessä)

Runebergin maaherra Wibeliuksen suuhun asettamat kuuluisat sanat "Laki ennen mua syntynyt myös jälkeheni jää" saattoi vielä vähän aikaa sitten ottaa todesta. Ei enää - nuoresta iästään huolimatta Dr. Blindkin on joutunut opettelemaan kirjanpitolaista jo kolme (ja puoli! KPL 7 a luku) eri versiota. Vuoden 1973 kirjanpitolakia muistellen pitäisi nykyään sanoa: "Lakia kanssani syntynyttä eipä enää tapaa".

Otsikon kysymys on nimenä kirjalla, jonka on kirjoittanut historian käännekohtia käsitelleistä näytelmistään tunnettu Heikki Ylikangas. Hänen mielestään lait ja oikeus ovat vain osa kutakin yhteiskunnallista tilannetta ja lakien muutos on siksi riippuvainen yhteiskunnan muutoksista, tai halusta niihin. Esimerkiksi Wibeliuksen syntyessä 1700-luvulla Ruotsi-Suomen yhteiskunta ja oikeus muuttuivat hitaasti. Tultaessa 1800-luvulle, Runebergin aikoihin, monet suomalaiset eivät venäläistämisen pelossa toivoneet lainkaan muutoksia.

Oikeuden muutoksessa on nykyisin yleensä kyse yksityiskohtien viilauksesta, ei yhteiskuntaa mullistavasta draamasta. Yhteiskunta ulottaa sääntelynsä aina vain laajemmalle. Lakien suurta määrää kauhistellaan, mutta toisaalta sääntelemättömiä kysymyksiä tulee vastain päivittäin. Dr. Blind ainakin on iloisen ylpeä jokaisesta toimialaansa, liike-elämän palveluihin, osuvasta muutoksesta. Vain tarpeellisia veitsiä hiotaan! Ja sehän on nähty, että kun lait muuttuvat, meitä juristeja tarvitaan yhä enemmän…

UUSI OSAKEYHTIÖLAKI - LIIAN PIANKO?

Nykyinen osakeyhtiölaki tuli voimaan 1980 ja sillä oli takanaan parin vuosikymmenen pohjoismainen yhteistyö, joka tosin rakoilu lopussaan. Uutta osakeyhtiölakia alettiin virallisesti valmistella vuonna 2001, selvitystyötä oli siinä vaiheessa ehditty jo jokin aika tehdä syksyn 1997 osittaisuudistuksen jälkeen. Lausuntokierros työryhmämietinnöstä oli vuonna 2003. Saadun palautteen aiheuttamien muutosten jälkeen oikeusministeriö antoi julkisuuteen (netissä http://www.om.fi/3563.htm, siellä on aiheesta muutakin aineistoa) luonnoksen joulukuussa 2004 (ja siirtymäsäännöksistä helmikuussa 2005). Hallituksen esitys eduskunnalle annettiin syyskuussa 2005. Talousvaliokunnassa asian käsittely kesti. Eduskunta hyvöksyi lain 12.6.2006. Toiveissa oli saada laille presidentin vahvistus 29.6, mutta asia siirtyi 21.7.2006 pidettävään presidentin esittelyyn.

Lain vahvistamisen viivästyminen tekee käytänössä tarpeettomiksi uuden osakeyhtiölain voimaanpanolakiin sisältyvät mahdollisuudet ennakointiin; yhtiöjärjestysmuutoksia ja hallituksen valtuutuksia olisi nimittäin voinut tehdä varastoon siten, että ne olisivat tulleet voimaan uuden lain myötä. Nyt varauma-aika jää nimelliseksi. Tästä tuskin on oikeaa haittaa.

Silmiin osui taannoin erään Big 4 -ketjun esitys, jossa uuteen osakeyhtiölakiin kehoitettiin valmistautumaan ylikurssirahastoa alentamalla; voivat kuulemma muuten sinne kirjatut varat "jäädä jumiin". Vahvistetun tappion kattamisen ylikurssirahastolla ymmärrän, siihen monien mielestä tulee muutos (riippuu miten on tulkinnut nykyistä lakia), muuta muutosta asiaan ei pitäisi olla tulossa. Ei edes verotuksen kannalta, lukipa Arvela II -mietintöä miten tahansa tai uskoipa sen osittaiseenkaan läpimenoon tai ei. Mutta se on nyt sivuseikka.

Edellä tarkoitetussa esityksessä uutta osakeyhtiölakia kuvattiin "nopeaksi lainsäädännöksi". Ymmärrän, että siten kirjoittaja puolusteli myöhäistä reagointia keksimäänsä "jumiutumisongelmaan" ja hänen yllättyneisyyttään lain läpimenosta. Tätä sopii ihmetellä, onhan lain valmistelua lähempää seuranneissa piireissä koko ajan, viimeistään huhtikuusta, ollut varsin vahva usko voimaantuloon aiotusti 1.9. Mutta kovaa kiirettä asiassa on valiteltu myös toisin perustein. Ainakin professori Heikki Toiviainen ja voimassa olevaan osakeyhtiölakiin aikanaan paljon vaikuttanut Gerhard af Schultén ovat kokeneet valmisteluprosessin kiireiseksi ja salailevaksi.

Moneen muuhun lakiin verrattuna valmistelua ei äkkiseltään osaa hätäiseksi ajatella. Sidosryhmillä on ollut tilaisuus vaikuttaa uuteen lakiin monessa vaiheessa, tarvekartoituksesta seurantaryhmän kautta kuulemismenettelyyn. Lainvalmistelijat ovat myös olleet saatavilla erilaisiin keskustelutilanteisiin, ja jotakin jälkiä vaikuttamisesesta tiedän itsekin varsinkin perustelujen osalta.

Monen muun tavoin uskon uuden lain tarpeellisuuteen ja enemmän lisävalmistelun tarpeettomuuteen.