Kansallisooppera: Käärmeen hetki 10.10.2006

Käärmeen hetkessä on paljon kiitettävää: älykäs teksti, viitseliäs musiikki, tuhlaileva ylöspano ja hyviä roolisuorituksia. Teoksen vahvin hetki oli kohtaus Esplanadin puistossa, siinä osui ihanteellisesti fokus tekstillisesti (monen langan solmukohta), musiikillisesti (vahva ja ehjä orkesterin imu, paljon tilaa laulusolisteille) ja näyttämöllisesti (lumisade ja suuri kaasuliekki tyhjällä näyttämöllä olivat neronleimaus).

Valitettavasti teos ja sen esitys (10.10.2006) olivat kuitenkin kokonaisuutena ylityöstettyjä. Libretoksi teksti on liiankin täydellistä ristiinviittauksineen, normaalikäsityskyvyllä ei oopperayleisö pysty omaksumaan läheskään tarpeeksi (tämä tietysti korjautuisi uusintakierroksilla). Pintatasolla täytyy kiittää, että haavikkomaista moodia ei ole käytetty, vaan kielikuvat, ajatukset ja viittaukset ovat kirkkaita normaalikapasiteetillekin.

Musiikki kävi tasapaksuudessaan pian tylsäksi, harvoja erottuvia huippuhetkiä lukuunottamatta. Eräässä toisessa yleisönosaston kommentissa kiitettyjä kiinnostavia melodioita en valitettavasti ehtinyt omaksua, jotkin hienot piirteet toki tälläkin musikaalisuudellani huomasin: temaattisen yhteyden (hintana tietty harmaus), paronin ja eräiden muiden miesrepliikkien falsettilopukkeet ja värikkäästi orkestroidut purkaukset. Vaikea sanoa kumpi (sävellyus vai esitys) oli syy tai seuraus, mutta suurin osa vokaaliosuuksista tuntui olevan koko ajan sama vaihde päällä - Nisulan loistava ääni jaksoi pitää kiinnostuksen yllä, mutta Ruuttusen ja Korhosenkin sinänsä hienoja osuuksia alkoi vaivata tasapaksuus. Näyttämöllisesti Ruuttunen teki energisen, varsin alberichmaisen roolityön, valitettavasti karakterisointiin käytetyt ohennuslopukkeet eivät vain tänään toimineet odotetusti, mikä vei monesta kohdasta parhaan terän.

Lavasteet olivat hienoja, joukkokohtaukset samoin. Pikkumaisesti täytyy tosin ihmetellä lopun lavaste-Pariisin taivaalla ollutta zeppeliniä, joka jäi oudon tarkoituksettomaksi. Se kun ei sitten selittynytkään odottamallani pyroefektillä!

Orkesteri soitti värikkäästi ja täsmällisen oloisesti, erilaiset elementit (elokuvakohtauksen salonkiorkesteri ym.) pysyivät hyvin kasassa.

Teokseen ja esitykseen jäi paljon tyhjäkäyntiä, esimerkiksi sen rautanaulan saaminen sulaketauluun tuntui toiseksi viimeisessä kohtauksessa kestävän muutamankin ikuisuuden. Elokuvaamista, josta toinen yleisönosaston kirjoittaja mainitsi, pidin aluksi itsekin päälleliimattuna, mutta jälkeenpäin se tuntuu kyllä istuvan aika hienosti eri aihelmiin ("Jonas Löfin päiväkirjan" muuten tuntemattomaksi jäävä sisältö, Alicen suhde aikaan ja ikuisuuteen, von Schielen sähköleikit, salonkiorkesterin käyttö musiikin faasina ym).

Tekstissä kyseltiin pari kertaa, mistä tosi karva kasvaa. Hyvä kysymys myös teokselle itselleen, tuntui kuin teos olisi tekijöidensä kamelinkarvatakkien taskussa liian kauan pyörinyt pastilli, jossa kova ja terve sisus oli vähitellen peittynyt irtokarvoihin. Esplanadikohtaus voi hyvin jäädä elämään konserttiesityksiin, librettoa on varmasti antoisaa lukea rinnan Lars Huldénin novellin kanssa ja teemoista olisi mukava kuunnella hyvin muotoiltua orkesterisarjaa. Mutta tällaisena kokonaisuutena paketti ei niin kovasti kiinnosta. Kun Alice lopussa sanoi olevansa jo kotona, katsoja kadehti.

(Dr.Blind 11.10.2006 Kansallisoopperan yleisönosastoon)